Keskenmeno

Ei neulontajuttuja tällä kertaa ihan vaan (surullista) omaa napaa.

Mikähän naisen- tai äidinvaisto mahtoi varoittaa koko ajan, että tämä raskaus ei pääty onnellisissa merkeissä? Eilen 7. päivä tapahtui se, minkä olin jotenkin osannut aavistaa tapahtuvan.

Aamusta saakka vuosin kirkasta verta. Puolen päivän maissa soitin terkkarille ja kyselin neuvoa. Terkkari lohdutteli, että vuoto on yleistä eikä kannata hätääntyä. Mutta iltaa kohti kuukautiskipua muistuttava jyyste tuntui vatsassa koko ajan voimakkaampana. Kovasti yritin illalla maata sohvalla, rauhoittua ja olla kuin en olisikaan.. Kymmenen maissa nousin lähteäkseni nukkumaan, ja vuoto olikin yhtäkkiä niin valtavan pulppuavaa (ja paikat sotkevaa..), että päätettiin heti lähteä Oysin päivystykseen. Siellä röyhkeästi etuilin ilmoittautujien odotusjonon ;o) , ja pääsin aika pian hoitoon. Lääkäri tutki puolen yön maissa, ja kohtu oli silloin jo melkein tyhjä. Jäin yöksi "tarkkailuun" ja onnistuin jopa nukkumaan pätkiä. Mulla on niin hyvät unenlahjat, että onnistuu tuollaisessakin tilanteessa, tosin välillä heräsin käytäviltä kuuluviin ääniin, humalaisen örinään, lapsen itkuun yms. Aamulla minut ohjattiin naistentautien polille "lopputarkastukseen". Odotin nelisen tuntia ennen kuin pääsin lääkärille, ei onneksi tarvinnut tehdä kaavintaa vaan sain vain lääkkeet kohdun tyhjennystä/puhdistumista varten ja luvan lähteä kotiin.

Tänään olisi tullut 12 viikkoa täyteen.

Vaikka tuntuu surulliselta ja ikävältä, ehkä minun piti tämäkin kokea. Jotenkin alussa mietinkin, että olen ahnehtimassa liikaa.. onhan mulla jo kolme tyttöä ja kolme poikaa, kaikki terveitä ja ihania. Mutta en silti vielä vanno, ettei sitä (seuraavaa) viimeistä meille vielä yritettäisi. Täytyy katsoa ja miettiä. ;o)